Kaikilla on joku syy, miksi on maailmalla. Toiset pakenevat jotain, toiset etsivät jotain. Itse etsin korkeintaan sitä syytä, miksi olen täällä. Ei ole muutakaan paikkaa, joten miksi ei.

Ensimmäiset ajatukset ulkomaille lähdöstä syntyivät ehkä viidennellä luokalla. Muistatteko Laura-kirjasarjan, jossa muistaakseni yläasteikäinen Laura teki kaikkea yläastejuttuja? Pikkusisko sai Laura Kielimatkalla -kirjan lahjaksi sen juuri ilmestyttyä ja pienen googlauksen perusteella vuosi oli 2001. Epäilisin, että tuo on ollut joululahja, jonka isosisko on tietenkin lukenut perään. Kirjassa Laura seikkailee Bournemouthissa, ja siitä 12-vuotiaan Sonjan mieleen jäi tuo jännittävän kutkuttava ajatus: kielimatkalle!

Noilla samoilla nurkilla katsoin näin myös Going to Kansas City -leffan (tuijottelin salaa sohvan takaa, kun äiti ja isi katsoivat sitä), jossa Mikko Nousiainen esittää vaihtaria. Tarina on melko pimeä, enkä oikein tiedä kuinka kieroutunut lapsi olen ollut, kun siitä inspiroituneena keksin pienen elämäni suurimman unelman: vaihtarivuoden.

8.-luokalla riitelin jostain todella järkevästä jutusta kavereiden kanssa ja kyyneleet silmissä tutkin vaihtarijärjestöjen nettisivuja (joo, sillä dial up-netillä, joka piti kummallista ääntä ja piti katkaista puolen tunnin välein, jotta oli halvempaa). Rukoilin äitiä, että hän päästäisi minut jo matkaan ennen yläasteen loppua. Eihän hän tietenkään päästänyt, mutta kiersi kuuliaisesti infotilaisuuksia ja katseli kanssani esitteitä. Ensimmäisenä halusin jenkkeihin ja heti yläasteen jälkeen, mutta eihän se käynyt. Liian vaarallista. Ja ironisestihan pikkusiskoni pääsi heti yläasteen jälkeen juuri jenkkeihin..

Vaihtariksi lähtö ei ollut mitenkään itsestään selvyys. Mulle se oli aivan järjettömän suuri unelma, mutta tietenkin se oli todella suuri taloudellinen ponnistus vanhemmille. Bournemouthista yritin myös pitkään puhua, mutta se ajatus tyrmättiin heti ja hyvä niin. En itsekään päästäisi omaa lastani 3 viikon älyttömän kalliille bailumatkalle. Jos lähdetään ulkomaille, niin sitten lähdetään ihan kunnolla. Tässä vaiheessa lienee tärkeintä mainita, että tärkeintä ei ole minne tai kuinka pitkäksi aikaa lähtee, kunhan lähtee eli toisille tuo kielimatkakin on suuri askel. Meidän perheessä se ei kuitenkaan tullut kyseeseen.

Puhuin vaikka kuinka pitkään vaihtarivuodesta ja isä etenkin oli kovasti sitä vastaan. Muistan itkeneeni oven takanani hysteerisenä, kun jälleen kerran isä oli sanonut ei. Muistaakseni jouluna 2005 isä sanoi vihdoin ne taikasanat: "Saat valita maksetaanko me sinulle vaihtarivuosi vai ajokortti". Väärästä narusta yritti isäkulta vetää, siihen aikaan en uskaltanut edes mopon kyytiin, joten ajokortista viis ja tyttö maailmalle!

En oikeastaan muista, miksi halusin maailmalle. Kai siinä oli ne kaikki kliseet mukana: suomalaiset on niiiiiin hirveitä, ziiz ooämgee; halusin kokea uutta ja itsenäistyä samalla. Tammikuussa 2006 se sitten tapahtui. Pakkasin kimpsut ja kampsut ja lähdin vaihtariksi Australiaan. Vuosi oli tietenkin siihenastisen elämäni paras, tietenkin. Hirveästi oli ylä- ja alamäkiä, mutta pääasiassa mulla oli aivan mielettömän ihanaa. Mulla on edelleen yksi suomalainen kaveri, jonka kanssa yritetään pitää jotenkuten yhteyttä ja ollaan nähty tuon vuoden jälkeen noin kerran vuodessa ja ensi viikolla pääsen taas moikkaamaan tyttöä Skotlantiin, jee!

Tuntuu aivan älyttömältä, että vuodesta 2003 laskin kirjaimellisesti päiviä vuoteen 2006, jolloin pääsisin lähtemään. Ja nyt siitä on kuusi vuotta. Aiiiivan älytöntä. Paluu Suomeen oli todella hankala, ja mun ystäväpiiri muuttui 100 prosenttisesti. Hakailin pitkään takaisin, mutta tähän päivään asti en ole siellä uudelleen päässyt käymään enkä tiedä milloin pääsen. Enää Australialla ei ole mun sydämessä samanlaista paikkaa kuin aiemmin, mutta siellä tehtiin perustukset kaikelle tälle tulevalle, kuten Englannissa opiskelulle. Mun jälkeen mun molemmat siskot lähtivät myös vaihtoon ja samaa aion omille lapsille opettaa. Niin kuin sanoin jo aiemmin: ei ole tärkeää, minne lähtee. Tärkeintä on se, että lähtee.