Ajatukseni kaukana Odessassa

Vaaleista asti olen kuunnellut melkein repeatilla Ultra Brata ja erityisesti Villiviiniä. Siinä jotenkin sellaista paluuntunnelmaa ja kaukukaipuuta, mikä tällaista kaksoiselamaa viettavalle on todella tuttua.

Ma oon tassa kaksi paivaa miettinyt kovasti tulevaisuutta ja tata hetkea. Mulla ja mun kaverilla on hyvin erikoinen suhde, silla meijan valinen huumori on jotain ihan hirvean kieroutunutta, mutta oletettavasti molemmille tosi rakasta. Ma oon yrittanyt puhua tata poikaa opiskelemaan Tallinnaan, mihin han siella kaytyaan ihastui ja siita alkoi puhe kodista ja siita, mihin paadytaan loppujen lopuksi.

Oon varmaan aiemminkin sanonut, etten ihan hirvean innoissani ole brittiyhteiskunnasta tai briteista. Olen todella tyytyvainen tamanhetkiseen elamaani (mika tietenkin on se paa-asia), mutta suunnitelmissa ei ole jaada tanne pidemmaksi aikaa enka ole katsonut kuin yhta maisteriohjelmaa tarkemmin taalla ja sekin on puoliksi Saksassa. Taman suunnitelman kuultuaan kaveri tokaisi, etta voihan olla, etta rakastun Britanniaan ja paatankin jaada tanne loppuelamakseni kaikesta huolimatta.

Tuosta kommentista lahtikin sitten kova ajatusvyory, jonka tarkoitusta en oikein itsekaan keksinyt, mutta puranpa sita tahan blogiin kuitenkin. Elama taalla Britanniassa on jotenkin jannaa. Vahan valia ajattelen onnellisena, etta hyva kun tulin, tata on kiva muistella mummona, mihinkohan seuraavaksi. Voisin hyvin tehda maisterin vaikka Norjassa, Ruotsissa tai vaikka espanjassa, mutta sen jalkeen haluan Suomeen perustamaan tasaista elamaa, jossa on verkostoja ja hirveasti tuttuja. Jotain pysyvaa siis.

Ystavanpaivana tuli tietenkin sitten mietittya suhteita ja miehia, ja mita jos oikeastikin rakastun taalla. Mulla on sellanen on-off-rakkaus yhteen kaveriin taalla, mika nousee valilla pintaan, mutta saan tyonnettya sen hyvin pois mielesta viikon tai kahden jalkeen. No nyt se nousi taas pintaan viikonloppuna, mutta tanaan pysahdyin onneksi miettimaan mahdollisen etenemisen onnistuneita seurauksia (joita ei tule, koska en aio tehda asialle mitaan). Olen aika varma, etta osaksi olen nainkin onnellinen juuri siksi, etta olen niin vapaa kuin lansimaisessa yhteiskunnassa voi olla. Musta on ihanaa kun ei ole ketaan muuta, kenelle vastata itsestaan. Vaikka usein mulla on juureton olo taalla maailmalla, on musta myos aivan ihanaa, ettei ketaan ole valittamassa jos mulla on vaatteet pitkin laittaa - niin kuin ne ovat - tai jos paperit on sekaisin tai nukun meikit silmilla (c'mon, kylla kaikilla on huonoja tapoja ;)). Ei ketaan valittamassa, jos en syo kunnolla tai kay salilla, koska ma vastaan itsestani. Ja tasta ma haluan nyt nauttia viela hetken. En missaan nimessa loppuelamaani, mutta nyt viel ainakin tan brittiajan.

Kevaalla yksi viisas vaihtari sanoi mulle, etta jos ihastuu johonkin, voi sen hyvin kertoa toiselle ja jos toinen ei tunne samalla tavalla, ei siina ole mitaan havettavaa. Sehan on vain komplimentti sille toiselle. Musta toi oli hyvin sanottu, koska etenkin sellaisista kevyista tunteista ei ole mitaan haittaa. Ja useammin sita katuu asioita, mita EI tee, kuin mita tekee. For now yritan kuitenkin olla ihastumatta saatika rakastua kehenkaan, koska en mitenkaan halua suhteeseen tai viela vakavammin jaada britteihin. sitten kun kun osaan putsata ne meikit ihan omaksi hyvaksi, sitten on valmis suhteelle. Tai siis sitten kun osaa elaa taysin onnellisena yksin ja on taysin onnellinen ihan itsekseen, sitten on valmis rakastamaan toista. How could anyone love you if you don't love yourself? Kuuluu vanha cosmopolitanin ohje jne :P

Olen myos miettinyt kovasti tata ulkomailla opiskelua. Talla hetkella lahes kaikki mun tuntemat korkeakouluopiskelijat ovat miettineet ja suurin osa myos toteuttanut vaihtovuoden tai -lukukauden. Kuvista paatellen kaikilla on hauskaa, kokemista, tekemista ja nahtavaa on hirveasti ja uusia kavereita vaikka milla mitalla. Kuitenkin se on hirvittavan erilaista tasta koko tutkinnon suorittamisesta. Vaheksymatta yhtakaan vaihto-opiskelijaa (oikeati, parempi lahtea edes hetkeksi, jotta nakokulmat vahan laajenisisvat), tama koko tutkinto tuntuu jotenkin todellisemmalta, pysyvammalta ja hitaammalta. Osaksi sen takia, ettei takaraivossa ole koko ajan tietoisuutta loppumisesta. Luettiin etiikan tunnilla juuri Hans Jonasta, joka totesi fiksusti etta elamaa voi arvostaa vain koska on tietoinen sen paattymisesta. Samalla tavalla erasmukset ottavat ehka jopa meita tutkintolaisia paremmin irti kaiken ajastaan kohteessa, koska aikaa tosiaan on niin vahan.

Vaikka ma en maltakaan odottaa, etta paasen seuraavaan maahan, oli se sitten mika tahansa, surettaa mua kovasti jo taman tutkinnon paattyminen. Mulle jaa hirvittava ikava mun suomalaisia tyttoja ja societyn porukkaa, ja varsinkin sita yhta, jonka toivottavasti saan puhuttua Tallinnaan. Mun viimeisilla pennosilla (kuvainnollisesti) oon tassa ostanut juuri lennot Glasgowiin, kahdet lennot Suomeen seka kohta ostan bussiliput Bournemouthiin. Kevaalla ollaan siis reissussa vahan valia, yritan ottaa kiinni sita erasmus-spiritia, etta otan tasta brittiajasta kaiken mahdollisen hyodyn ja nahda hirveasti, viela kun voin nain halvalla.

Okei, nyt tuli hirvittavan omituinen postaus, joka ei ole kirjoitettu mitenkaan kyyneleissa, niin kuin voisi luulla :D tiivistettyna voisi sanoa etta olen onnellinen, mutta en millaan malta paasta seuraavaan ja sita seuraavaan vaiheeseen elamassa :)